Oikean tiedon tuottaminen ja jakaminen on tärkeämpää kuin koskaan. Emeritusprofessori Tiilikkalan kertomus saattaa tuntua pessimistiseltä, mutta siitä löytyy myös avaimet asioiden parantamiseen:

Yli neljä vuosikymmentä jatkunut ura tutkimuksessa ja tuotekehityksessä jäi taakse, kun siirryin eläkkeelle tutkimusprofessorin virasta syyskuussa 2018. Nyt on ollut aikaa miettiä mitä työurallani tapahtui ja miten tutkimustyön luonne muuttui.

Päätösten on perustuttava tietoon

Tutkimustyön laatu on rapistunut vähitellen jatkuvan ”tehostamisen” kierteessä ja samalla tiedon arvostus on romahtanut erityisesti julkisessa päätöksenteossa. Vaikuttaa siltä, että vain tiedolla, joka tuottaa rahaa ja nopeasti, on tilausta. Asioiden ymmärryksellä tai päätösten tietoperustalla ei tunnu olevan suurta merkitystä.

Urani alussa iso osa yliopistoissa tutkimustyöhön koulutetuista osaajista päätyi uuden tiedon tuottamiseen, siis tutkimukseen julkisissa tiedelaitoksissa tai yrityksissä. Olennaista  1970-luvulla olivat asioiden, ilmiöiden ja niihin vaikuttavien tekijöiden  ymmärtäminen sekä tietoon perustuva päätöksenteko. Työaikaa ja ajattelua ei käytetty rahanhankintaan, sillä tutkimustyö rahoitettiin pääosin valtion varoin ja suoran linjaorganisaatio-ohjauksen kautta.

Työtä tehtiin innostuksen voimalla, joka tarttui nuoreen harjuriinkin pysyvästi kesällä 1973. Osa työstä oli ns. perustutkimusta, jonka tarkoituksena oli yleisen tietouden lisääminen asiassa jos toisessakin. Soveltavaa tutkimusta tehtiin paljon ja sen tavoitteena oli yleensä uusien ongelmien ratkaiseminen. Tämä oli keskeistä erityisesti oman alani kasvinsuojelututkimuksessa, jossa uusien kasvitautien ja tuholaisten leviäminen Suomeen piti työn hyvin fokuksessa ilman maan hallituksen tai laitoksen johdon vuosittain määräämiä painopisteitä.

Tutkijoilla oli aikaa ajatellakin

Tiedon siirtäminen käytäntöön oli olennainen osa tutkimusta ja yhteiskunnallista vaikuttamista. Tutkimustyö tehtiin usein ”asiakkaiden” tiloissa ja tuotantopaikoilla. Koepaikoilta otetut näytteet analysoitiin omissa laboratorioissa yhteistyönä tutkijoiden ja ammattitaitoisten teknisten osaajien kanssa.

Muutoksen ensimmäiset aallot huomasin vuoden 1980 jälkeen, kun alettiin hakea esimerkiksi Suomen Akatemian rahoitusta sekä ministeriöiden omiin tarpeisiin suunnattuja rahoja. Siinä vaiheessa alkoi tutkijakoulutettujen siirtymä tiedontuotannosta tilaajarooliin. Työpaikkoja tuli tehtäviin, joissa suunniteltiin tutkimushakuja, arviointeja ja myönnettyjen rahojen erillistä seurantaa. Samalla alkoi myös kehitys, jossa raha ohjasi ja rajasi tutkimusta.

Myös poliittinen päätöksenteko alkoi vaikuttaa siihen mitä tutkittiin tai julkaistiin. Esimerkiksi itse en saanut julkaista kansainvälisillä areenoilla tietoa ns. vaaralliseksi listattujen tuholaisten esiintymisestä Suomessa, koska tieto olisi vaarantanut Suomen asemaa perunamarkkinoilla. Kova takaisku juuri väitelleelle tutkijalle!

Pääosa työstä oli kuitenkin vapaata ja perusrahoituksella tehtävää yhteistyötä, jossa asiantuntijat olivat omissa rooleissaan ja osaava tekninen henkilöstö omissa tärkeissä tehtävissään. Luotettiin tutkijoiden kykyyn nähdä tulevat tarpeet ja rakentaa vahvaa tietoperustaa koko yhteiskunnalle. Olipa vielä aikaa ajattelemiseenkin. Akatemian erillisrahoitus syvensi työn tieteellisyyttä ja antoi mahdollisuuden uppoutua ilmiöiden ytimeen. Positiivista sekin.

Tutkimuksesta rahoituksen varmistamiseen

Vuosien 1995-2015 aikana lähdettiin sitten syöksyyn monella tavalla. T&K-rahoituksen jako hajautettiin lukemattomien organisaatioiden kautta tapahtuvaksi ”härdelliksi”, jossa teemat vaihtuivat vuosittain. Rahan myöntämiseen ja seurantaan liittyneet pelisäännöt veivät tutkijoiden innovatiivisuuden pois substanssista, rahoittajien aivoitusten ennakointiin.

Samalla siirrettiin merkittävä osa tutkijaosaamisesta  alueellisiin ja hallinnollisiin keskuksiin, jotka jakoivat rahaa kukin omalla tyylillään ja toisiaan kampaten. Tutkimusorganisaatioiden perusrahoitus lähti laskuun, jonka seurauksena mm. mahdollisuudet pitkäaikaisten datasarjojen keräämiseen vaikeutui.

Olennaista oli muutos tutkijoiden ajankäytössä. Puolet ajasta meni rahoituksen hakuun ja raportointiin, 1/4 oman organisaation hallinnon palvelemiseen. Uuden tiedon tuottamiseen jäi vain 1/4 tutkijoiden työajasta. Ajatteluun ei ollut aikaa ja julkaisut tehtiin pääosin yöllä ja omalla ajalla. Hakurumbassa luovuttiin usein reaalimaailmasta ja siirryttiin ”akateemisten omaan satumaailmaan”. Rahaa sai vain, jos lupasi mahdottomia talouskasvuja tai uusia työpaikkoja muutamassa kuukaudessa.

Onko piilevä korruptio tullut tutkimukseen

Urani ehkä synkin vaihe alkoi 2015 paikkeilla, kun varsin korkealla tasolla lipsautettiin ajatus ”kaiken maailman dosenteista”. Viesti oli selvä: tieto lisää tuskaa ja hidastaa päätöksentekoa. Monimutkaiset asiat pitää ratkaista nopeasti ja yksikertaisella tavalla muutosten vaikutuksia sen enempää miettimättä.

Kylmää kyytiä tutkimukselle, jonka resursseja ja riippumattomuutta murennettiin vahvoilla leikkauksilla sekä uusilla rahoitusinstrumenteilla. Tiedolla ei ole itseisarvoa, joten nyt syödään tulevaisuuden eväitä monella tavalla.

Rankkaa oli myös kokea tilanne, jossa tulosten julkaisua rajoitettiin, koska dataan perustuneet tekstit sisälsivät negatiivisia asioita organisaation potentiaalisista rahoittajista. Voi kysyä, että onko piilevä korruptio tullut tutkimukseenkin? Ohjaako raha likaa sitä mitä tutkitaan tai tutkimuksista sanotaan?

Tietoa ja ymmärrystä tarvitaan edelleen

Urallani on ollut myös positiivista kehitystä. Tutkimuksen kansainvälistyminen ja poikkitieteellisyys lisääntyivät roimasti neljän vuosikymmenen aikana. Omalta osaltani työ Egyptin aavikoilla ja EU:n asiantuntijatehtävissä on ylläpitänyt innostusta ja uskoa tekemisen yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen.

Tiilikkalan ura oli parhaimmillaan Egyptin projektissa, kun sai oppia paljon ja samalla siirtää tietoa sinne missä sitä tarvitaan. Kuvassa suunnitellaan Climate Smart Agriculture -systeemiä ja Carbon Farming -kehitystä Pohjois-Siinailla.

Tietoa ja monimutkaisten asioiden ymmärrystä tarvitaan edelleen. Isot asiat, kuten ilmastonmuutos ja sen seuranta sekä hillintä tai muutoksiin sopeutuminen ei onnistu muutaman vuoden hankkeilla, eikä hankekarusellien arkistoimilla raporteilla.

Vahva yhteistyöni yritysten kanssa on tuonut intoa tekemiseen ja mahdollisuuden olla mukana innovaatioprosessissa sekä uuden teknologian kaupallistamisessa globaaleilla markkinoilla. Siitä kiitos yrittäjille, jotka ovat sopeutuneet rahoittajien lomakeviidakkoon ja tapaan muuttaa pelisääntöjä kiihtyvällä tahdilla.

Tieto yhteiskunnan kehittämisen perustaksi

Tutkimuksen kurjistuminen voidaan ja pitää pysäyttää. On aika nostaa tieto ja siihen perustuva päätöksenteko takaisin yhteiskunnan kehittämisen perustaksi. Osa tutkimukseen käytettävästä julkisesta rahoituksesta pitää palauttaa yliopistoille ja tutkimuslaitoksille niin, että ne voivat hoitaa perustehtävänsä ilman jatkuvaa rahoituksen hakemista lukemattomista lähteistä. Perusrahoitus löytyy purkamalla monikanavaista ”rahoitushärdelliä” ja vähentämällä sen hallinnointiin käytettyjä resursseja.

Myös tutkimusorganisaatioiden suuruuden ihannoinnista pitää luopua ja päästää tehokkaat T&K-tiimit toimimaan suoraan yritysten rinnalla sekä tukena. Siihen ne pystyvät ilman jatkuvia organisaatiomuutoksia ja strategiatyötä, sekä raportointia rahoittajille ja oman organisaation kaikille johtamistasoille erikseen.

Rahan hakuun käytettävä aika pitää rajoittaa kansainvälisille rahoittajille suunnattuun hakuun sekä yhteistyöhön mikro- ja pk-yritysten kanssa. Tärkeää on saada käyttöön myös rahoitusinstrumentti, joka tukee uusien innovaatioiden kaupallistamista ja markkinointia.

Kirjoittaja Kari Tiilikkala on MTT:n/Luken professori emeritus